Sijainti: Pääsivu / Susitietoa / Susipelko

Susipelko

Useat intiaaniheimot pitivät sutta toteemieläimenään, monen shamaanin voimaeläin oli susi ja pelätty sotapäällikkö Tsingis-kaani uskoi polveutuvansa sudesta. Miksi monien ihailema ja palvoma eläin muuttui aikojen kuluessa vihatuksi henkipatoksi?

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että suden kunnioittaminen lakkasi, kun siirryttiin maanviljelyskulttuuriin. Niin kauan kuin ihmiset saivat elantonsa metsästämällä ja keräilemällä, susi oli arvostettu metsästyssaalis ja  kunnioitusta herättävä peto, mutta kun ihminen alkoi kasvattaa karjaa, hänellä ei ollut enää mitään positiivista odotettavissa suden taholta.

Suurena petoeläimenä susi näyttää pelottavalta. Se kykenee ryhmässä saalistaessaan tappamaan täysikasvuisen monisatakiloisen hirven. Lampaat ja naudat ovat sudelle siten sopivan kokoisia saaliita. Etenkin pula-aikoina susi oli hirvestäjälle ikävä kilpailija, joka saattoi estää saamasta paistia pataan.

Usein susikeskustelussa törmää kysymykseen, mihin niitä susia muka tarvitaan. Sutta on perinteisesti totuttu ajattelemaan vain vahinkoeläimenä, jolla ei ole nykyään mitään taloudellista arvoa ihmiselle. Sudella tulisi kuitenkin olla samanlainen oikeus elää maassamme kuin millä tahansa muulla alkuperäisluontoon kuuluvalla lajilla.


Susi söi Punahilkan isoäidin

Hukka on saanut kärsiä myös siitä riippumattomista luuloista ja peloista. Vielä nykypäivänkin ihmisen mielissä totuus ja taru sekoittuvat merkilliseksi vyyhdiksi.

Menneinä vuosisatoina ihmissudet olivat totisinta totta koko Euroopassa – ainakin ihmisten mielissä. Noitavainojen yhteydessä myös epäiltyjä ihmissusia poltettiin joukoittain rovioilla, viimeinen niinkin myöhään kuin 1700-luvulla. Paikoitellen oikeidenkin susien massiivisia jahteja perusteltiin sillä, että se toimi suojakeinona ihmissusia vastaan.

Tutkimusten mukaan lapset yhdistävät eläinsatujen hahmojen ominaisuudet todellisiin eläimiin. Niinpä Isot Pahat Sudet antavat lapsille rakennusaineita, jotka vaikuttavat heidän käsityksiinsä oikeista hukista. Tuore esimerkki suden roolista pahana ja verenhimoisena tappajana on elokuvassa Niko – lentäjän poika.

Kuinkahan montaa lasta on peloteltu sanomalla, että ellei tämä pysy pihapiirissä ja ole kiltisti, susi tulee ja vie? Hyvää tarkoittanut varoittelu, jolla yritettiin estää lasten eksyminen metsään, on saanut yhä uudet sukupolvet tuntemaan kauhua metsäneläimiä kohtaan. Pelot ovat pysyneet mielissä lasten vartuttua aikuisiksi ja usein puolihuolimattomasti siirtyneet sukupolvelta toiselle.

Suuret pedot herättävät huolestuneisuutta omasta ja omaisten turvallisuudesta, ja pelko saattaa rajoittaa elämää. Vaikka susia elää myös ihmisten asuttamilla alueilla, ne pyrkivät välttelemään ihmistä käyttämällä liikkumiseen pääasiassa asumattomia alueita ja liikkumalla hämärissä. Pelko voi tästä huolimatta estää menemästä iltaisin pimeällä ulos, tai aiheuttaa ylimääräistä huolta marja- ja sienireissuilla.

Pelko susia kohtaan voi olla osin periytyvää, osin tietämättömyyttä ja pelkoa tuntematonta kohtaan, mutta osin se on ympäristön esimerkin voimalla opittua. Nykyajan ihmisellä ei ole kokemusta suden vaarallisuudesta ihmistä kohtaan, mutta lehdistä lukemamme perusteella on voinut muodostua vääristynyt kuva sudesta. Hirven tai koiran tappaminen on usein tuomittu epänormaaliksi ja vaaralliseksi käyttäytymiseksi. Tietynlaista luonnosta vieraantumista kuvastaa se, että nykypäivänä sanomalehdet ovat uutisoineet sen, jos susi on saanut saalista: ”Verenhimoinen susi raateli hirven.”

Kenenkään pelkoa ei pidä väheksyä, se on pelkääjälle totisinta totta. Pelkoihin voi kuitenkin vaikuttaa ja olisikin tärkeää, että lisäämällä oikeaa tietoa voitaisiin päästä eroon epärealistisista pelon aiheista. Susi ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule hakemaan lasta koulun pihalta välitunnilla, eikä se vaani liiterin takana odotellen ilta-askareille navettaan menevää emäntää. Liikenne ja vaikkapa kotitapaturmat ovat ihmiselle moninkertainen riski suteen verrattuna.