Sijainti: Pääsivu / Blogi / Ihmiskeskeisyydestä yhteiseloon

Ihmiskeskeisyydestä yhteiseloon

Ihmiskeskeisyydestä yhteiseloon

Kuva: Christa Granroth

Suden lisämetsästystä vaativa kansalaisaloite keräsi tarvittavat nimet ennätysajassa. Siinä vaaditaan kannanhoidollisen metsästyksen aloittamista jo alkavana talvena, vaikka aloitteen käsittely vie aikaa eikä poikkeuslupia myönnetä kuin painavin perustein. Miksi metsästäjillä on suunnaton kiire hankkiutua eroon uhanalaisista susista, ja mistä susiviha kumpuaa? Luonto-Liiton susiryhmä haastatteli filosofi Elisa Aaltolaa, joka on niin blogissaan kuin useissa haastattelussa käynyt keskustelua eläinten puolesta.



Miksi susipelko suurenee, vaikka susikanta pienenee? Kohtaavatko muut petoeläimet samanlaisia ennakkoluuloja?

- Susipelosta on tullut sosiaalinen, kulttuurinen ilmiö, jolla on lopulta hyvin vähän tekemistä susien itsensä tai tosiasioiden kanssa. Pelko on siis alkanut elää omaa elämäänsä ilmiönä, jota aktiivisesti luodaan ja ylläpidetään. Tällöin sillä, mitä sudet todellisuudessa ovat ja kuinka paljon niitä on, on lopulta hyvin vähän merkitystä.

Tunteet ovat tärkeä osa ihmisyyttä, mutta valitettavasti niitä on myös erittäin helppoa johtaa tosiasioiden ääreltä pois. Esimerkiksi pelko ja viha ovatkin tutkitusti tunteita, jotka usein ponnistavat tosiasioiden sijaan ennakkoasenteista. Jos siis ihminen pitää sutta kilpailijana, joka on hävitettävä, astuvat viha ja pelko helposti kuvioihin mukaan. Jos taas suteen suhtauduttaisiin kanssaolentona, jonka rinnalla eläminen on kunnia-asia, herättäisivät sudet todennäköisesti empatiaa ja ihailua pelon ja vihan sijaan.

 

Onko kyse median synnyttämästä keskusteluilmapiiristä, kuten vastakkain-asettelusta tai pelon lietsonnasta, vai miksi yhteiselo metsän eläinten kanssa on suomalaisille niin haastavaa?

- Medialla on susiasenteiden herättelyssä ja ylläpidossa suuri rooli. Valitettavasti negatiiviset tunteet "myyvät", eli vaikkapa pelkoa tai kiukkua nostatteleva otsikko tulee todennäköisemmin klikatuksi kuin otsikko, jossa kerrotaan susien elämästä realistisesti ja rauhallisesti. Tällöin media ei välttämättä tahallisesti koeta tuottaa kielteisiä susiasenteita, mutta tekee niin tiedostamattaan etsiessään myyviä aiheita ja otsikoita.

Mediatutkimuksessa on puhuttu myös "moraalisten paniikkien" tuottamisesta, jolloin media lietsoo eräänlaisia hätätiloja hyvä-paha -akselistolla. "Pahan" roolissa voi olla vaikkapa rokote, maahanmuuttaja tai susi, joka uhkaa "hyvää tavallista ihmistä" tai mikä tehokkaampaa tämän viattomia lapsia. Moraaliset paniikit ovat erittäin myyviä ja tuottavat juuri susipelon ja -vihan kaltaisia ilmiöitä. Toisaalta ne myös vaihtavat kohteitaan ollen eräänlaisia trendejä, joten todennäköisesti ja toivottavasti myös susiasenteet tulevat tulevaisuudessa muuttumaan myönteisemmiksi.

Omaa, tärkeää rooliaan näyttelee ihmiskeskeisyys. Valitettavasti aivan liian moni pitää ihmisen etua muiden eläinten ja luonnon hyvinvointia tärkeämpänä jopa siinä määrin, että ihmisten triviaalit, toissijaiset intressit menevät muiden lajien ensisijaisten intressien edelle. Tällöin mikä tahansa ihmisen tottumus tai tarve on jopa muiden eläinten elämää tärkeämpi. Jos siis ihminen haluaa turvata riistaeläimet itselleen, katsoo hän petoeläinten tappamisen oikeutetuksi. Jos hän taas tahtoo kokea olevansa marjametsässä tai mökkitiellä ehdottoman turvassa susien katseilta, soittaa hän suden nähdessään iltapäivälehteen pedoille kuolemaa vaatien. Petoeläimet eivät siis saisi näkyä tai kuulua; ne eivät saisi syödä riistaeläimiä tai edes käydä ihmisten teiden ja talojen lähellä. Lopulta pienikin ihmisen kokema epämukavuus on näennäinen oikeutus petoeläinten jahtaamiselle.

Uskonkin, että susipeloista ja -vihasta päästään vasta, kun ihmiskeskeinen, lajiegoistinen maailmankuva kyseenalaistuu. Vasta, kun ihminen oivaltaa, että myös muiden lajien edustajilla on arvoa ja yhtäläinen oikeus olemassaoloon kuin

hänellä itsellään, on kielteisistä eläinasenteista luopuminen mahdollista. Tämä taas vaatii peiliin katsomista, mikä on monelle valitettavan vaikeaa. Ihminen on tuottanut eräänlaista erityisyyden narratiivia itsensä ympärille korostaen omaa erinomaisuuttaan lajina, ja samalla hän on sivuuttanut sen, että täällä on myös muita ainulaatuisia, älykkäitä ja erityisiä olentoja, jotka ansaitsevat hyvää kohtelua.

 

Kuinka paljon politiikka vaikuttaa lajien kannan hoidon sekä esimerkiksi metsästyslupien taustalla? Mennäänkö Suomessa koskaan eläimen etu edellä?

- Valitettavasti Keskusta on vaikuttanut eläinasioihin erittäin kielteisesti. Se on kannattanut turkistarhausta, estänyt kunnolliset eläinsuojelulain uudistukset, sekä metsästysasioissa aiheuttanut monia luonnonvaraisten eläinten kannalta surkeita seurauksia. Keskustan päätäntävaltaa eläinasioissa tulisikin kaventaa huomattavasti. Keskusta esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön johdossa on suoraan sanottuna kuin pukki kaalimaan vartijana. Keskustan eläinasenteet ovat erittäin ihmiskeskeisiä, joten rakentavia, moraalisesti harkittuja päätöksiä heiltä on turhauttavaa ja usein myös turhaa toivoa. Keskustan ajama ihmiskeskeinen politiikka näkyy myös susien metsästyslupien taustalla, ja Keskustasta löytyy kansanedustajia, jotka ovat mediassa avoimen ja jopa uhoavan susikielteisiä.

Poliittinen muutos onkin välttämätön, jotta myös susiasioissa tapahtuisi konkreettista edistystä. Yksi keino tässä on asioiden auki kirjoittaminen: kun viranomaiset myöntävät tappolupia, olisi hyödyllistä tuoda esille heidän poliittiset kytköksensä sekä puhua yhä enemmän tavoista, joilla eläinasioiden kannalta taantumukselliset tahot käyttävät valtaansa väärin.

 

Miksi poliisin reaktio loukkaantuneiden luonnonvaraisten eläinten kohtaamisessa on usein eutanasia, eikä avun tarjoaminen?

- Kun Lieksassa tapettiin tänä vuonna emokarhu, jonka tassussa oli majavanraudat ja jolta jäi kaksi orpoa pentua, kysyin asiaa Lieksan Poliisilta. He kertoivat seuraavansa asiantuntijoiden eli tässä tapauksessa Luonnonvarakeskuksen näkemystä. Kun kysyin asiaa Luonnonvarakeskukselta, vastattiin minulle, että päätös on yksinomaan poliisin. Nämä kaksi tahoa työnsivät vastuun siis toisilleen, eikä kumpikaan myöntänyt, että asiassa olisi voinut toimia myös toisin. Tilanne olikin erittäin valitettava, sillä kummaltakin näytti uupuvan ymmärrys siitä, että näissä tapauksissa eläimiä voitaisiin tappamisen sijaan auttaa. Miksi ihmeessä karhua ei vain nukutettu ja rautoja poistettu jalasta?

Uskon, että lopulta kyse on resursseista ja erityisesti vaivannäöstä. On helpompaa vain soittaa metsästäjä paikalle tai ampua eläin itse kuin alkaa etsiä tahoja, jotka voivat nukuttaa eläimen ja auttaa sitä. Helppouden ensisijaistaminen puolestaan kielii jälleen ihmiskeskeisyydestä; eläimiä ei pidetä kyllin arvokkaina olentoina, jotta niiden auttamista pidettäisiin mielekkäänä. Jotkut ihmiset saattavat jopa raivostua siitä, että luonnonvaraisia petoeläimiä autetaan - asia, johon törmäsin loukuttaessani Turussa liikkunutta kapista kettua, joka lopulta hoidettiin terveeksi.

Peräänkuulutankin sitä, että myös viranomaiset kyseenalaistaisivat omia eläinasenteitaan ja vanhoja käyttäytymismallejaan. Vaikka aiemmin loukkaantuneet pedot on vain tapettu, nykyään Suomestakin löytyy monia tahoja, jotka ovat valmiita ja kyvykkäitä auttamaan niitä. Olisikin hienoa, jos Suomeen perustettaisiin toimiva järjestelmä, jossa eläinten hoidon ammattilaiset ja viranomaiset tekisivät yhteistyötä loukkaantuneiden suurpetojen avittamiseksi.

 

Miten kuvailisit suomalaista luontosuhdetta ja mihin suuntaan meidän tulisi mielestäsi edetä?

- Suomalais-ugrilaisessa perinteessä on monia luontosuhteen kannalta hienoja elementtejä. Animistiset vivahteet, joiden myötä luonnonalueissa, puissa tai eläimissä on nähty mielellisyyttä, ovat tukeneet ajatusta siitä, että myös muulla luonnolla ja eläimillä on arvoa itsessään. Tällöin ihminen on vain yksi olento muiden joukossa, jonka on kohdeltava ympäröivää maailmaa kunnioittavasti. Valitettavasti tämä perinne on kuitenkin unohtunut monelta nykysuomalaiselta.

Erityisesti moderni aika on tuonut länsimaiseen ja myös suomalaiseen ajatteluun dualistisen luontosuhteen, joka erottaa ihmisen kaikesta muusta luonnosta ja nimeää tämän ainoaksi itseisarvoiseksi olennoksi. Meidät on siis ikään kuin irtileikattu muista lajeista ja luonnosta, mikä leimaa myös suomalaista luontosuhdetta. Tällöin muu luonto on pelkkää itsessään arvotonta resurssia, jolle voi tehdä mitä haluaa, ja jota on luvallista hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti moraalisista rajoitteista piittaamatta. Eläimistä tulee tehotuotannon passiivista lihaa, tuntureista kaivoksia ja susista "kilpailijoita", jotka on poistettava.

Dualistinen luontosuhde on osaltaan mahdollistanut sitä tehokkuusajattelua, joka on johtanut ilmastonmuutokseen, lajien sukupuuttoon ja luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuuksien radikaaliin kaventumiseen. Nyt onkin pysähtymisen paikka. Toivoisin myös suomalaiseen luontosuhteeseen ymmärrystä siitä, että me olemme vain yksi laji muiden joukossa, jolla on erityinen kyky moraaliseen harkintaan, sekä tuota kykyä seuraava vastuu huomioida myös muiden lajien hyvä ja tukea sitä. Ripaus vanhaa animismia, kunhan se perustuu faktuaaliseen tietoon, ei olisi pahitteeksi.

Me tiedämme, että esimerkiksi sudet ovat älykkäitä, mielellisiä olentoja, mikä antaa perustan myös niiden itseisarvolle. Miksi ei siis viimein kohdella niitä kunnioittaen? Tällöin susi ei enää ole "kilpailija" vaan kanssakulkija, joka ansaitsee edellä mainittua empatiaa, ihailua ja moraalista huomioonottamista.

 

Teksti: Heini-Sofia Alavuo