Suo

Suo tarkoittaa turvetta muodostavaa märkää maa-aluetta. Märissä ja hapettomissa olosuhteissa rahkasammal ja muu kasviaines ei kuoltuaan hajoa kunnolla mullaksi, vaan muodostaa ajan myötä paksun turvekerroksen. Turvetta muodostuu jatkuvasti, mutta sen syntyminen on hyvin hidasta ja riippuu esimerkiksi kesän sateisuudesta.

Suot voidaan jakaa kasvillisuuden ja ravinteisuuden perusteella neljään päätyyppiin. Korvet ja rämeet ovat puustoisia soita, ja nevat ja letot ovat puuttomia, avoimia soita. Korpisuon pääpuulajina on kuusi ja rämeen mänty. Rämeet ja nevat ovat karuja ja vähäravinteisia soita, jotka voivat sopivilla alueilla muodostaa laajojakin kokonaisuuksia. Letot ja korvet ovat puolestaan reheviä ja runsasravinteisia soita, joilla elää hyvin runsaasti lajeja. Suuri osa korvista ja letoista on otettu maa- ja metsätalouden käyttöön niiden suuren tuottavuuden vuoksi.

Suuret suot voidaan jakaa ryhmiin myös toisella tavalla, rakenteensa mukaan. Etelä-Suomessa yleisin tyyppi on keidassuo, jossa suon keskiosa on reuna-osia korkeammalla. Tällainen suo saa vettä pelkästään sateesta, joten alue on vähäravinteinen ja karu.  Pohjois-Suomelle tyypillisiä ovat puolestaan aapasuot, joissa suon keskusta on laitoja alempana. Tällaiselle suolle virtaa vettä ja ravinteita ympäröiviltä alueilta, joten ne ovat rehevämpiä kuin keidassuot.

Suon ja metsän muodostama mosaiikki on Suomen luonnolle hyvin tyypillistä. Itse asiassa suo ja metsä ovat saman ympäristötyypin kaksi ääripäätä, ja riippuu vain maan märkyydestä, onko alue metsää vai suota. Hyvin märkä metsä saattaa soistua, ja kuivuva suo voi metsittyä. Märkä korpikuusikko on samanaikaisesti metsä ja suo.

Noin kolmannes Suomen pinta-alasta on alun perin ollut suota. Nykyään enää noin kolmannes tuosta pinta-alasta on luonnontilaisena suona. Erityisesti Etelä-Suomessa laajat luonnontilaiset suoalueet ovat käyneet hyvin harvinaisiksi.