Rauno
Ruuhijärvi Emeritusprofessori (kasviekologia)
Helsingin yliopisto
Muistio
Konikallion (Forssa) metsäalueen suojeluarvoista . Kallio- ja maisema-arvojen
inventointi
Muistio
Konikallion metsien luonnonsuojeluarvosta perustuu yhteen retkeilyyn
alueella 5.1.2001 ja muiden tutkijoiden alueen luonnosta antamiin
lausuntoihin.
Etelä-Suomen
metsien suojelutilanne
Etelä-Suomen
metsien nykyinen suojelualueverkko ei riitä takaamaan kaikkien uhanalaisten
ja taantuneiden metsälajien säilymistä. Tämä on osoitettu Etelä-Suomen
metsien suojelun tarvearviossa (Suomen ympäristö 437, 2000). Talousmetsien
laatu on myös muuttunut tehokkaan metsänkäytön seurauksena niin epäedulliseen
suuntaan, että vain harvat metsäalueet sellaisenaan täyttävät suojelun
vaatimukset. Parhaat vanhan metsän kohteet ovat jo Etelä-Suomessa
suojeltu. Kaikkiaan suojelupinta-ala on noin 1,1% kasvullisesta metsämaasta,
vuokkovyöhykkeessä, johon Konikalliokin kuuluu 0,8%. Uusia suojelukohteita
etsittäessä on huomio kiinnitettävä luonnonmukaisiin kangasmetsien
ja lehtojen kehitysvaiheisiin. Lähes kaikissa tapauksissa lahopuun
määrä on näissäkin metsissä vähäinen luonnonmetsiin verrattuna ja
harvinaisin lahopuun eliöstö puuttuu. Lahopuuta voidaan kuitenkin
helposti ja nopeasti lisätä ennallistamistoimin.
Konikallion
seudun metsien laatu
Forssan
Konikallio ja ympäröivät Linikkalan kylän metsät sijaitsevat Tammelan
kankaremaan länsireunalla. Niistä on edelleen yhteys laajoihin erämaihin
Tammelan, Lopen, Rengon, Hattulan ja Kalvolan metsiin. Alueen eteläpuolella
sijaitsevat Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistot. Seutu kuuluu
siihen osaan vuokkovyöhykettä, jossa metsien suojelua tulisi lisätä.
Seudun
eliöpopulaatiot ovat edelleen elinkykyisiä. Jatkuvasti kuitenkin tapahtuu
metsäalueiden pirstoutumista, joka vähitellen johtaa paikallisten
sukupuuttojen käynnistymiseen. Aivan viimeaikoina ovat lisääntyneet
etenkin vanhahkojen kuusikoiden hakkuut.
Tyypillinen
esimerkkilaji tässä ympäristössä on Konikalliolla säännöllisesti tavattava
liito-orava. Sitä voi pitää avainlajina muidenkin metsäympäristöä
vaativien lajien kannalta. Myös alueen linnustossa on useita harvinaisia
lajeja, joiden säilyminen ei ole yksin Konikallion pienehkön metsäalueen
varassa, vaan on laajempaa maisematason suunnittelua vaativa ongelma.
Konikalliolta tavattuja tällaisia lajeja ovat mm. pohjantikka, palokärki,
varpuspöllö, pikkusieppo, idänuunilintu, leppälintu, puukiipijä ja
peukaloinen (Alhainen 25.6.1997). Liito-oravalle ja muille tämän ryhmän
kolopesijöille on Konikalliolla poikkeuksellisen paljon pesäkoloja
tarjolla.
Konikallion
metsä on saanut kehittyä varsin luonnonmukaiseksi. Edellisestä hakkuusta
on kulunut kymmeniä vuosia. Parhaista Hämeen vanhoista metsistä se
eroaa lahopuun ja vanhojen ylispuiden vähäisemmässä määrässä (Metla/Siitonen
3.5.1998, Rassi 19.2.1998). Tosin lahopuuta on selvästi alkanut viime
vuosina syntyä keloutumisen, tuulenkaatojen ja lumituhojen myötä.
Myös alueen kovakuoriaistutkimuksessa on tavattu vanhoja metsiä suosivia
lajeja, jotka kertovat metsän tavallisesta talousmetsästä poikkeavasta
luonteesta (Mannerkoski 1997). Arvokas ja seudulla harvinainen rakennepiirre
Konikallion metsässä on vanhojen haapojen runsaus. Lähiseudulta tuskin
enää löytyy yhtä luonnonmukaisesti kehittyneitä metsiä. Myös lahopuun
määrää on helppo ennallistamistoimin lisätä ja parantaa siitä riippuvan
lajiston elinmahdollisuuksia.
Yhteenveto
Etelä-Suomen
metsien lisäsuojelua toteutettaessa Konikallion metsä Forssan Linikkalan
kylässä muodostaa tärkeän kohteen. Se on luonnonmukaistumassa ja siellä
on runsaasti suojelunarvoista, alueelle aiemmin luonteenomaista eliölajistoa.
Pienehkön luonnonmetsän arvoa lisää se, että siihen voidaan sisällyttää
ympäröiviä metsiä ekologisina käytävinä yhdistämään aluetta laajempiin
Tammelan ylängön metsiin. On poikkeuksellisen arvokasta, että useat
maanomistajat suostuvat vapaaehtoisiin suojelutoimiin. Myös Forssan
kaupungin omistamat metsäpalstat tulisi saada täydentämään suojelualuetta.
Konikallion tienoolle tulisi vähintään perustaa suojeltu ydinalue,
jota alue-ekologisella suunnittelulla täydennettäisiin metsäkäytävien,
tukialueiden ja reunavyöhykkeiden avulla. Myös suojeluarvoa parantavia
ennallistoimia tulisi suunnitella.