Sijainti: Pääsivu / Miksi suojella metsää?

Miksi suojella metsää?

Metsillä menee huonosti

Suomalaista luontoa tyypillisimmillään ovat metsät, suot ja vesistöt. Pinta-alalla ja eliölajien lukumäärällä mitattuna metsät ovat merkittävin elinympäristötyyppimme. Suurin osa Suomen uhanalaisista eliölajeista (37 %) elää ensisijaisesti metsissä. Metsien 76 luontotyypistä kaksi kolmasosaa on luokiteltu uhanalaisiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa metsäisistä luontotyypeistämme on määrällisesti vähentynyt tai laadullisesti heikentynyt niin, että niiden säilyminen osana suomalaista luontoa on jo vaarantunut.


Elinympäristöt häviävät, lajisto köyhtyy

Eliölajien sukupuuttojen ja luontotyyppien uhanalaistumisten syyt ovat yleensä samat niin Suomessa kuin muualla maailmassa: ihmistoiminnan seurauksena luontaiset elinympäristöt häviävät, pirstoutuvat ja joutuvat eristyksiin toisistaan, muuttuvat laadultaan huonoiksi ja lopulta niistä riippuvaisille eliölajeille elinkelvottomiksi. Luonnonympäristöjen ottaminen talouskäyttöön on maailmanlaajuisesti merkittävin luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä aiheuttava tekijä. Joka vuosi kaksi prosenttia maapallon alkuperäisistä luonnonympäristöistä muutetaan maa- ja metsätalousmaaksi tai rakennetuksi ympäristöksi.

Monimuotoisuuden köyhtyminen ja elinympäristöjen tuhoutuminen on maailmanlaajuinen megatrendi. Kyse on samasta ilmiöstä, kun Brasiliassa hakataan sademetsää soijapeltojen tieltä, Sumatran suosademetsää raivataan palmuöljyplantaasin pohjaksi tai pohjoisia havumetsiä avohakataan Venäjällä, Kanadassa tai Suomessa. Kaikkialla tulos on samankaltainen: alkuperäistä luontoa ja korvaamattoman arvokkaita elinympäristöjä ja luontotyyppejä katoaa tai heikkenee laadullisesti. Samalla katoaa näistä elinympäristöistä riippuvaisia eliölajeja.

PEFC-sertifioitu "suojavyöhyke" joen rannassa Tornatorin avohakkuulla. Kuva: Teija Pennanen

PEFC-sertifioitu "suojavyöhyke" joen rannassa Tornatorin avohakkuulla kesällä 2013. Kuva: Teija Pennanen


Suomi on tehometsätalouden suurvalta

Suomen metsämaan pinta-alasta avohakataan joka vuosi noin yksi prosentti. Tämä tarkoittaa, että viidessä vuodessa avohakataan yhtä suuri pinta-ala metsää kuin mikä on tällä hetkellä pysyvästi suojeltu. Teoriassa tällä hakkuutahdilla kaikki Suomen metsät olisi kertaalleen parturoitu paljaaksi sadassa vuodessa.

Tyypillistä metsillemme ja soillemme on se, että niitä on kymmenien vuosien aikana voimaperäisesti hyödynnetty ja muokattu teollisen puuntuotannon tarpeisiin. Teollinen puuntuotanto on edelleenkin keskeisin luonnon käyttömuoto maassamme.

Suomen maapinta-alasta 26,3 miljoonaa hehtaaria eli 87 prosenttia luokitellaan metsätalousmaaksi. Metsätalousmaaksi lasketaan niin puuntuotannon piirissä olevat kuin sen ulkopuolelle jätetyt metsäalueet.

Suomen metsäteollisuuden tuotantovolyymi on koko maailman mittaluokassa erittäin merkittävä. Suomen osuus koko maailman metsäteollisuusviennistä on 10 %, paino- ja kirjoituspapereiden osalta 20 %. Osuus on erittäin suuri kun muistaa, että maapallon metsistä ainoastaan 0,5 % sijaitsee maassamme. Luvut tulevat helpommin ymmärretyksi, kun jalkautuu maastoon melkein missä päin Suomea tahansa: metsätalouden jäljet näkyvät  lähes kaikkialla maisemassa. Tehometsätaloudella on ollut väistämättömät seuraukset: monet metsä- ja suoluontotyypit ja niille ominaiset eliölajit ovat taantuneet voimakkaasti. Lukuisat, ennen tavalliset luontotyypit ja eliölajit ovat taantuneet, harvinaistuneet tai hävinneet paikoin kokonaan.

Nykyisistä metsätalousmaista yli kolmannes on entisiä soita eli luontaisesti vähäpuustoisia luontotyyppejä. Suunnitelmallisella ja laajalla ojitustoiminnalla soita on kuivatettu ja muutettu teollisuuden puuntuotantoalueiksi. Samalla on hävitetty miljoonia hehtaareja alkuperäistä suoluontoamme, tuhottu korpia ja rämeitä.


Maailmanennätys ojituksessa

Ojitustoiminnan laajuutta kuvaa hyvin nykyinen metsäojien määrä. Niitä risteilee maassamme yhteensä 1,5 miljoonaa kilometriä. Se vastaa kahta edestakaista matkaa Maasta Kuuhun. Ojitustoiminnalla on myös laajasti pilattu kosteikkoja ja pienvesiä sekä vahingoitettu niiden luontaista eliöstöä. Lisäksi ojituksilla on merkittävästi huononnettu pinta- ja pohjavesien laatua, aiheutettu vesistöjen rehevöitymistä sekä vapautettu maaperästä suuret määrät haitallista elohopeaa vesistöihin, johtamalla metsäojia suoraan jokiin ja järviin. Lisäksi suo-ojituksilla on aiheutettu valtavat hiilidioksidipäästöt ilmakehään.

Juuri intensiivisestä metsien käytöstä seuraa myös suuri metsiensuojelutarve. Suomessa metsiensuojeluaste on edelleenkin hyvin vaatimaton metsien erittäin tehokkaaseen käyttöön suhteutettuna. Juuri tehometsätalouden jäljet ovat tyypillisiä suomalaisessa maisemakuvassa: avohakkuut, ojikot, tasa-ikäiset ja yhä nuoremmat metsät. Erityisesti Etelä-Suomessa laajoja, ihmistoiminnalta rauhoitettuja alueita on hyvin vähän. Niitä tarvitaan kiireesti lisää, jotta metsäisten luontotyyppien ja eliölajien taantuminen ja harvinaistuminen saadaan pysäytettyä.